Hänelle, jonka varjoihin tukehduin

Tulin eteesi paljaana. Vakaiden kasvojen taakse peitin kivun, joka takertui minuun. Halusin olla sinulle täydellinen ja hyvä. 

Tiesin huultesi huutavan merkityksettömyyttäni. Katseesi ivaavan epätäydellisyyttäni.

Kaiken aikaa sisälläni pimeys huusi ulospääsyä, sen syvyys hukutti minua pala palalta. Etkä sinä koskaan nähnyt veitsiä rintani alla.

Perille on pitkä matka

Vastaan tulivat ne sanat "sä olet laihtunut ihan liikaa, pidä itestäs huolta jooko?". Nuo jumalalliset sanat. Harmi, etten itse koe samoin.

Pitkä hiljaisuus

Pitkään olin hiljaa, en tiedä miksi. Olenko edistynyt? Tuskin. Vaaka näyttää pienempiä lukemia kuin ennen, mutta olo on edelleen kuin valaalla. Tuntuu, etten tule koskaan pääsemään perille. Lihon jokaisesta suupalasta. Miksi olen niin heikko? Onko minussa jokin valuvika? Pitkiä minuutteja ilman ruokaa, yhtä pitkiä minuutteja kun olen antanut periksi nälälleni (itsekurittomuudelleni) ja ruoka velloo sisälläni odottaen, että pääsee muodostumaan rasvaksi kehossani.
Toisinaan luulen olevani ahmimishäiriöinen. Kannan kamalat kasat herkkuja kaupasta kotiin (tiedän, olen sika) ja ajattelen, etten voi hillitä itseäni vaan mättään tuon kaiken viimeistään kotiin päästyäni. Lopputulos on kuitenkin se, että päädyn hiukan närppimään kaikkea ja kaappini ovat täynnä lähes täysiä karkki-, sipsi- yms pusseja. Hävettää. Mistä on kyse? Miksi teen näin?
Käytän enemmän ja vähemmän epäilyttäviä tyhjennyskeinoja, se hiukan pelottaa minua. En silti koe olevani sairas. Enhän minä voi olla sairas? Jos olisin sairas olisin jo letkuissa. Eihän kukaan edes huomaa mitään. (Vai huomaako?) En ole valmis luopumaan tästä. Välillä mietin millaista olisi elää ilman omaa pientä turvamaailmaani ja se saa minut valtavan ahdistuksen valtaan. Yhtä asiaa silti kaipaan ja se on kohtalotoveri. Jos joku sellainen joskus eksyy lukemaan blogiani, jota salassa ja pimennossa maailmalta kirjoitan, ilmoittautukoon.

Rakkain terveisin,

L

Heikkouttako?

Päässä pyörryttää, maha huutaa nälkäänsä. Milloin minusta tuli näin heikko? Ajatus ei kulje...Enkö enää pysty tähän?

Maanantaipurkaus

Niin, mitä kertoisin tästä päivästä? Olen tullut siihen tulokseen, etten koskaan saavuta maalia, vaikka en aiokaan lakata yrittämästä. Päätin tänään kokeilla syödä lounaalla pienen annoksen tavallista ruokaa paaston sijaan. Kukkakaalisosekeittoa ja ruisleipä juustopalalla. Tai noh, "pienen", sillä ei tuo nyt niin pieni annoksena ollut. Monet pärjäävät vähemmällä energiamäärällä koko päivän.

Sokeriaddiktina söin myös karkkia illemmalla. Kuinka paljon? En tiedä...Ehkä 100g? Vaikea arvioida.

Lisäksi olen päivänmittaan leventänyt ahteriani siemailemalla kahvia ja teetä. Töissä oli käytettävänä vain kevyt maitoa rasvattoman sijaan, joten...En kai voi valittaa, kun vaa'an lukemat kohta hyppäävät taivaisiin. Olenhan epäonnistuja. Miksi siis edes yritän? Kaippa haluan minimoida riskini olla se suuri valas, jota katsotaan kieroon. Tai jota itse katson kieroon. Kunpa kelpaisin edes itselleni, se riittäisi...

Unessa

Unissani painat minua ja olen lähempänä taivasta kuin aikoihin, ehkä koskaan. 

On vaikea ymmärtää, että se kaikki on nyt mennyttä. 

Miten me päädyimme tähän?

Matkalla

Pettymyksiä; en onnistunut tänäänkään. Annan kaiken, mikä minulla voisi olla luisua käsistäni. Tunnen ahdistuksen kasvavan, en kuulu kehooni. Haluan siitä eroon, minua on niin paljon liikaa. Ajattelen heitä, jotka onnistuvat. Koen olevani mitätön. Miksen minä pysty samaan?

Tunnen kuinka kaikki mitä syön muuttuu rasvaksi. Olen pehmeä kasa naisellista rasvaa, ihraa, läskiä. Liikaa kaikkea. Häpeän puuttuvaa itsekuriani. Tunnen kuinka vatsamakkarat ja reidet huutavat olemassaoloaan joka hetki. Kuinka voin päästä perille?